Mennään yhteissaunaan

16. heinäkuuta, 2013 kirjoittanut Santeri Palin

Helsingin sanomat teki jo kesäkuussa kyselyn ja jutun sekasaunomisesta. Kotimaa24 julkaisi maanantaiaamuna 15.7. jutun, johon oli haastateltu Prometheus-leirin tuki ry:n puheenjohtaja Aatu Komsia ja samaan rytäkkään Kotimaa24 julkaisi kaksi muutakin aiheeseen liittyvää artikkelia: Kirkolla ei linjausta sekasaunomisesta ja LSKL:n Sauro nuorten ja aikuisten sekasaunoista: Kiusallista. Tämän jälkeen asiasta kiinnostui uudelleen Hesari ja myöskin Iltalehti. Asiasta on myös keskusteltu Uuden Suomen Puheenvuorossa. Koska luotan siihen, että asiasta kiinnostuneet lukevat itse linkittämäni jutut, niin voin siirtyä itse asiaan.

Alaston aikuinen kauhistaa – aikuisia?

Yksi isoista huolestuneisiin kommentteihin johtaneista asioista näyttäisi olevan se, että Protu-leireillä on mahdollista, että leiri-ikäisten nuorten kanssa saattaa saunoa aikuinen ohjaaja. Pääsääntöisesti äänekkäimmät kommentoijat tuntuvat ajattelevan, että aina kun on tyttöjen vuoro saunoa, siellä olisi vähintäin yksi keski-ikäinen mies valvomassa. Näin ei tietenkään ole. Tyttöjen vuorolla saunaturvallisuudesta ja -mukavuudesta huolehtii samaa sukupuolta olevat ohjaajat ja/tai apuohjaajat. Poikien vuorolla on sama tilanne ja sekasaunassa on usein molempiin sukupuoliin kuuluvia ohjaajia ja/tai apuohjaajia. Sekasaunakäytännöstä sovitaan jokaisella leirillä erikseen leiriläisten ehdoilla. Tämä tarkoittaa sitä, että ohjaajien yhtenä tehtävänä on huolehtia siitä, ettei painostusta mihinkään suuntaan pääse syntymään. Pääsääntöisesti protun käyneiden nuorten kommentit ovatkin positiivisia ja he ovat päässeet selvästi itse vaikuttamaan siihen, miten saunominen järjestetään ja että jokainen voi halutessaan huolehtia peseytymisestään myös täysin privaatisti.

Miksi aikuinen mies ei voisi olla saunassa poikien vuorolla? Miksi aikuinen nainen ei voisi olla saunassa tyttöjen vuorolla? Miksi aikuisten ihmisten pitäisi jättää menemättä sekasaunaan, jos se kerran on nuorille itselleen ihan ok asia? Olemmeko unohtaneet sen seikan, että uimahalleissa kaikenikäiset ihmiset saunovat sulassa sovussa? Pitäisikö koulujen uimahallivuorot kieltää, koska siellä saattaa saunassa teinipoika nähdä alastoman vanhemman miehen? Olemmeko unohtaneet, että suurin osa aikuisista ihmisistä on kohtuullisen selväjärkistä, vastuullista porukkaa?

Protu-leireillä keskustellaan rajoista, omista ja muiden sekä niiden kunnioittamisesta. Tämä ei jää vain keskusteluksi, vaan toisia leirillä olijoita kunnioitetaan aidosti sellaisina yksilöinä kuin he ovat. Saatan olla iästäni huolimatta naiivi, mutta minusta 15-16 -vuotias nuori on jo kyllin kypsä itse päättämään siitä, miten haluaa saunoa vai haluaako ollenkaan. Ketään ei pakoteta mihinkään ja keskusteluissa esitetyt epäilyt ryhmäpaineesta ovat pääsääntöisesti tyhjää spekulaatiota ihmisiltä, jotka eivät itse ole olleet tilanteissa mukana. En kiistä, etteikö yksittäisiä tapauksia voisi olla: leirejä on kuitenkin järjestetty jo reilun kahdenkymmenen vuoden ajan.

Uskallan oman kokemukseni perusteella sanoa seuraavaa: monelle nuorelle luotettavan ei-perheenjäsenen kohtaaminen tasavertaisena yksilönä saunoessa on hyvä ja positiivinen kokemus. Siinä sitä tajuaa, että jokainen on kroppansa kanssa mitä on. Yksikään ihminen ei ole täydellinen kehonsa osalta ennen meikkausta ja photoshoppausta. Ja juuri sen ymmärtäminen, että me kaikki olemme vain ihmisiä luominemme, arpinemme, jenkkakahvoinemme ja finnirupinemme, on äärimmäisen arvokasta. Olen itse käynyt aikoinaan vaellusriparin ja saunoimme miesten vuorolla alasti siten, että myös molemmat miespuoliset työntekijät olivat saunassa. Tässä ei ollut minun mielestäni mitään ongelmaa silloin eikä pitäisi olla nykyisinkään. Ja ihan itse sain päättää, menenkö saunaan muiden kanssa vai käynkö vain peseytymässä: tämä toteutuu myös Protu-leireillä.

Mikäli leirillä oleva nuori kokee oman ja/tai muiden alastomuuden itselleen liian haastavana asiana, ei häntä mihinkään pakoteta. Pääasia on, että jokainen huolehtii leirin aikana omasta perushygieniastaan ja siihen järjestetään mahdollisuus. Protulla luodaan yhteisöllistä ilmapiiriä, jossa jokainen on vapaa tekemään itse omat ratkaisunsa siitä, miten peseytymisen hoitaa. Mutta mitäpä sen sanominen auttaa, kun aina löytyy niitä jotka eivät usko millään että tällainen on mahdollista.

Olen kummastellut heränneessä keskustelussa montaakin asiaa ja yksi niistä on se, että aikuiset ihmiset puhuvat toisilleen aivan kuin 15-16 -vuotiaat leiri-ikäiset nuoret olisivat mistään mitään ymmärtämättömiä viattomia lapsia, jotka eivät osaa ajatella itse ja joille täytyy suurinpiirtein ruoka lusikoida suuhun. Tietenkin teini-ikäisille nuorille tulee asettaa rajoja rakkaudella, mutta minusta tuollainen ajattelu menee jo yliholhouksen puolelle.

Sekasaunomisesta on noussut kummallinen keskusteluilmiö, ottaen huomioon että saunominen ylipäätään on vain pieni osa leirin ohjelmasta. Samaan aikaan kun saunavuorot pyörivät, on tarjolla iltapala, tehdään kronikoita, kirjoitetaan palautekirjeitä päivän ohjelmasta ja vietetään vapaa-aikaa.

Kuten voinee huomata, minä itse en näe saunaa mitenkään seksuaalisena paikkana, toisin kuin monet muut uutisten kommentoijat tuntuvat ajattelevan. Minulle sauna on rentoutumisen ja peseytymisen paikka, kuin myös paikka jossa syntyy usein hienoja keskusteluita. Olen elämäni parhaat keskustelut käynyt sekasaunoissa. Mutta minusta on todella huolestuttavaa, että niin monet mieltävät saunan ja alastomuuden jotenkin korostetun seksuaalisina asioina. Toki ihminen on aina ja kaikkialla seksuaalinen olento, mutta en ole ikinä törmännyt julkisissa saunoissa tai missään saunomistilanteissa seksiin tai seksuaalisuuteen muutoin kuin keskusteluaiheena. Useimmiten nämä keskustelut vieläpä ovat sellaisia, joissa ihmetellään miten osa ihmisistä näkee saunankin seksihuoneena.

Ehkäpä voin syyttää markkinakapitalismin synnyttämää mainontaa siitä, miten ihmiset näkevät nykyisin seksiä kaikkialla, sielläkin missä sitä ei ole.

Uuden Suomen blogissaan Janne Hilden kirjoitti ”Tärkeä kriteeri on tuo ikä, 20-50 vuotias ja ”haluaa viettää yhden kesälomaviikkonsa 14-15 -vuotiaiden kanssa keskustellen, pohdiskellen, leikkien ja SAUNOEN.”” Ensinnäkin, 50 vuotta ei ole mikään yläikäraja Protu-leirin ohjaajaksi pääsemiseksi ja toisekseen Hilden korostaa liiaksi saunomista. Hänellä lienee jotain omia ongelmia saunomiseen liittyen, mutta minusta on vain oikein että Protun nettisivuilla kerrotaan, että leireillä saunotaan päivittäin ja että ohjaajien tehtäviin kuuluu saunarauhan valvominen. Ei se automaattisesti tarkoita, että leirillä toteutuisi sekasauna tai että aikuinen ohjaaja olisi yhtä aikaa saunassa nuorten kanssa.

Monet tuntuvat myös kuvittelevan, että Protu-leirille pääsee kuka vaan ihan tuosta vain ohjaajaksi. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa: jokaisen uuden ohjaajan ja apuohjaajan on käytävä kahtena viikonloppuna koulutuksessa, jonka lisäksi rekrytointiryhmän jäsenet haastattelevat kaikki leiritiimeihin pyrkivät. Tämän lisäksi rekrytoijat käyvät palautekeskusteluita koulutusten kouluttajien kanssa, jotka koulutusten ajan havainnoivat koulutettavia, varsinkin omia pienryhmiään. Tämä järjestely takaa sen, että leireille valikoituu mahdollisimman vastuullisia aikuisohjaajia. Tietenkin, aina kun kyse on ihmisistä, voi tapahtua virhearvioita puolin ja toisin mutta väärinkäytöksiin puututaan aina mahdollisimman pian. Leiritiimiä ei johda yksin aikuisohjaajat vaan tiimissä on seitsemän tasavertaista henkilöä, jotka on kaikki koulutettu suunnittelemaan ja toteuttamaan monipuolisia, turvallisia leirejä, joilla nuoret pääsevät pohtimaan elämän isoja asioita. Mikäli yksi leiritiimin jäsen sortuu ylilyönteihin tai tekee jotakin asiaankuulumatonta, siihen puututaan ja asioista voidaan tarvittaessa keskustella myös leirin ulkopuolisten tukihenkilöiden avustuksella.

Olen itse saunonut koko ikäni ja aika harvoin yksin. Olen saunonut pelkissä miesporukoissa, sekasaunoissa, olen ollut saunassa joskus jopa ainoana miehenä muiden ollessa naisia, olen saunonut naispuolisen kämppikseni kanssa, sateenkaarinuorten leirillä, useissa Protun koulutuksissa, Konnun miiteissä, ripareilla, partiossa ja milloin missäkin. Olen saunonut kymmenien ellen satojen eri ihmisten kanssa, nuorten ja aikuisten, lasten ja vanhusten kanssa ja vieläpä samaan aikaan. Olen saunonut kaksivuotiaan kummityttöni ja hänen vanhempiensa kanssa (eivät verisukulaisiani), olen saunonut tuttavaperheen mökillä saunojien ollessa kaikkea vauvasta vaariin osan ollessa uikkareissa, osan alasti. Saunominen on yksi parhaita nautintoja mitä tiedän ja ainoa asia isoissa porukoissa – ja miksei vähän pienemmissäkin – mitä en siedä on saunalaulut. Saunalaulujen alkaessa minä häivyn, sillä mieluummin keskustelisin rauhassa ja asiallisesti milloin mistäkin.

Jospa päästäisiin irti tästä puolinaisesta hysteriasta ja annettaisiin kaikkien saunoa rauhassa, miten kukin haluaa. Seurassa tai yksin.

 

Presidentti Niinistö ei ole Kekkonen

11. syyskuuta, 2012 kirjoittanut Santeri Palin

”Arvoisa tasavallan presidentti Sauli Niinistö, MITÄ VITUN PASKAA TÄMÄ ON?” kirjoitti eräs facebookin kaverilistoillani oleva. Sama ajatus nousi minun mieleeni kun pari päivää sitten tutustuin paljon puhuttuun Ihan tavallisia asioita -sivustoon. Katsoin yhden videon, kohautin olkiani ja jatkoin elämää. Niin jatkoi sivuston saama kritiikkikin, joka paikka paikoin on ollut varsin rajua, kuten voi huomata. Yritän nyt avata hieman omia näkökulmiani tähän sivustoon, Niinistöön, punaviher- tai viherpuna -älymystön reaktioon sekä omiin kokemuksiini syrjäytymisestä.

Aloitan suuren kriittisen älämölön nostattaneesta sivustosta. En ollut antanut Niinistön työryhmälle minkäänlaista huomioarvoa missään vaiheessa vaan muistin vasta jälkikäteen kuulleeni moisen perustamisesta. Sitten nousi esiin muistikuva reaktiostani: tuhahdin ja mutisin itsekseni, että tuo työryhmä nyt ei tule saamaan mitään järkevää aikaan. Tavallaan koen olleeni oikeassa, mutta myös väärässä, sillä ilmeisesti alitajuisesti loin jonkinlaisen odotuksen siitä, mikä olisi lopputulos. Syy siihen, etten odottanut suuria ei niinkään johdu työryhmän jäsenistä (vaikka toki sekin vaikutti asiaan) vaan syvälle pääni syvyyksiin on iskostunut pysyvä ajatus siitä, että tässä maassa presidentin toimenkuva on edustuksellinen. Ehkä se on syvällä pääni syvyyksissä siksi, että muistan hämärästi, miten Koivisto presidenttinä ollessaan ajoi presidentin valtaoikeuksien kaventamista. Mitä siis saatoimme odottaa Niinistöltä tai tämän asettamalta työryhmältä? Nuori demari jupisee aiheesta hyvin.

Niinistö ei siis ole uusi Kekkonen, joka joisi naapurimaiden edustajat pöydän alle, lähtisi sivakoimaan puusuksilla kantaen selässään talousongelmista kärsivää Suomea kansalaisineen. Olemme ajaneet – tai antaneet poliitikoiden ajaa – presidentin vallan niin kapeaksi, että ei ole mikään ihmekään, ettei mitään tapahdu. En tosin voi ymmärtää täysin Kekkosen perään haikailua, sillä kuka sitä nyt Kekkosen hautaan haluaisi? Henkilökohtaisesti ajattelen, että nykyisin Kekkosen aikakausi on aivan liian ihannoitua ja monia asioita on unohdettu, vaikka ehkä juuri unohdetut asiat olisi syytä muistaa. Mennyt aika ei (toivottavasti) palaa ja meidän tulisikin yhdessä tuumin tähytä kohti huomista, josta voimme yrittää tehdä paremman tämän päivän lapsille ja nuorille sen sijaan, että loputtomasti itkettäisiin kolmattavuosikymmentä sitten kuolleen, sairaan miehen perään.

Minun on myönnettävä, että en itsekään tajunnut heti sitä, miten vähän Niinistö presidenttinä oikeastaan voikaan tehdä. Vielä enemmän minua järkyttää se, että sain asiasta muistutuksen monen mutkan kautta itseltään Päivi Räsäseltä, joka yleensä saa vain niskakarvani pomppaamaan pystyyn. Olen monessa kohtaa harmitellut ihmisten poliittisen muistin lyhyyttä, mutta kun itse haksahtaa samaan, pitää se voida myöntää. Kyllä, sorruin aluksi vääränlaiseen kritiikkiin Niinistön työryhmän saavutusten suhteen, sillä halveksuin sitä itsestäänselvyyksien ja latteuksien jakelemisena suurena viisautena. Mutta he tekivät yhden suurimmista virheistään antaessaan viestin, että syrjäytyneen tai masentuneen nuoren tulisi ottaa itseään niskasta kiinni. Oman kokemukseni mukaan se on nimittäin pahinta, mitä masentuneelle voi sanoa.

Olen ollut viikoittaisissa tapaamisissa psykologin kanssa lähes kolmen vuoden ajan ja olen lopulta myös suostunut mielialalääkitykseen, jota ensin pitkään vastustin. Tuon kolmen vuoden aikana minulla diagnosoitu vaikea-asteinen masennus lieveni keskivaikeaksi. Uskoisin siis tietäväni jotakin masennuspotilaana olemisesta. Ihmisiä minulla on kyllä ollut enemmän tai vähemmän koko ajan ympärilläni, mutta apua en osannut hakea, sillä osasin melko hyvin näytellä. Suuri osa kaveri- ja ystäväpiiristäni olivatkin hämmentyneitä, kun viimein kerroin asioiden oikean laidan. ”Mutta et sä vaikuta siltä” oli usein kommentti. Tällöin mietinkin, että olenko todella niin hyvä näyttelijä vai eivätkö ihmiset vain halua nähdä toisen huonoa oloa? Toisinaan kun puhui aiheesta, törmäsin kummalliseen reaktioon. Jotkut tuntuivat ajattelevan, että masennus on ihmisen omaa syytä ja että siitä pääsee yli kun ottaa itseään niskasta kiinni ja päättää tehdä asioille jotain. Se saattaa toimia silloin kun puhutaan arjen normaaleista vastoinkäymisistä, mutta se ei todellakaan toimi vaikeasti masentuneen ihmisen kohdalla. Siinä vaiheessa masennus on jo niin pahaa, että iltaisin nukkumaan mennessä toivoi, ettei aamulla tarvitsisi herätä. Näistä lähtökohdista asiaa ajatellessani sai Ihan tavallisia asioita -sivusto sappeni kiehumaan ja teki mieleni huutaa suoraa huutoa kaikkien masentuneiden nuorten puolesta. Toki tiesin, että se helpottaisi vain omaa oloani.

Masennukseni on siis lieventynyt, mutta yhä edelleen se on olemassa. Vointini on paljon parempi ja minulla on energiaa tehdä itseäni kiinnostavia asioita. Tässä vaiheessa, kun pahimman yli on päästy, voin alkaa nähdä jotain hyvääkin Ihan tavallisissa asioissa. Rutiinit helpottavat arkea ja rytmittävät elämää, joka aiemmin on ollut pelkkää kaaosta ja epäelämää. Mutta ne eivät toimi syrjäytyneiden nuorten auttamisessa eivätkä edes välttämättä ehkäise masennusta ja syrjäytymistä. Konkreettiset asiat, kuten etsivä nuorisotyö, rahoitus nuorten mielenterveyspalveluille ja avun saamisen helpottaminen ovat niitä asioita, joihin meidän tulee keskittyä.

Mitä sitten tulee punaviherälymystön suivaantumiseen, niin voin vain todeta että ylempänä linkittimäni Nuoren demarin sanoneen paljon sellaista, mitä itsekkin ajattelen. Tuo älymystö kun helposti unohtaa asioita ja vetää toisinaan mutkia suoriksi. Toisaalta, niin tekee oikeistolainenkin älymystö, mikäli sellaisen olemassa olosta voidaan edes puhua. Vaikka myönnän mieltäväni itseni poliittisesti punavihreälle haaralle, on vaikeampaa mieltää itseään osaksi älymystöä. Ja kuitenkin reaktioni on ollut osaltaan samanlaista kuin tällä paljon puhutulla – varsinkin nuoria käsittävällä – älymystöllä.

Matti Apunen kirjoitti Helsingin Sanomien kolumnissaan siitä, miten Ihan tavallisia asioita -kirjanen ja -sivusto nostivat äläkän punavihreällä suunnalla. Apusen kolumnin luettuani en ole ihan varma, sainko kiinni sittenkään siitä, mitä hän ajaa takaa. Toki, varmasti on syrjäytymisvaarassa olevia nuoria, joille nuo tavalliset asiat voisivat ohjata parempaa suuntaan, mutta kehtaan väittää, että siihen tarvitaan myös kunnallisia ja valtiollisia resursseja eli rahaa ja työntekijöitä. Nyt nuorten on hankalaa päästä sellaisten ihmisten paikkeille, jotka osaisivat ja voisivat auttaa eikä vain työntekijäpulasta johtuen vaan myös siksi, että syrjäytymisvaarassa oleva nuori ei välttämättä itse uskalla, osaa tai kehtaa hakea apua, ehkä ei aina edes huomaa sellaista tarvisevansakaan. Siksi meidän ei pidä tinkiä mielenterveyspalveluista, koulupsykologeista, -kuraattoreista ja -terveydenhoitajista ja etsivää, kohtaavaa nuorisotyötä on tehtävä entistä enemmän.

Korren kantamista kekoon – I’ve Only Just Begun

9. elokuuta, 2012 kirjoittanut Santeri Palin

Tätä ei vain sovi ohittaa. Tiedän monien bloganneen aiheesta ja kyseinen video leviää sosiaalisessa mediassa. Nopeammin ja enemmänkin saisi levitä, sillä kyseessä on kirpeän kaunis muistutus siitä, millaisessa maailmassa elämää elämme. Tämä myös sopii tähän päivään siinä mielessä, että olin Seta-vieraana Prometheus-leirillä Lärkanssissa ja näin ollen teemaa pohdiskellut ja vienyt tietoutta nuorille.

Ai mistä puhun? E.:n eli Elias Koskimiehen loistavasta musiikillisesta lyhytelokuvasta I’ve Only Just Begun.

Minä rakastuin paitsi videon kauneuteen ja toteutukseen, niin ennen kaikkea sydämeni vei itse laulun sanoitus. Vaikka videon lähtökohdat liittyvät Pietarin homopropagandalakiin, niin löydän sanoista paljon sellaista, mikä monien kannattaisi ottaa sydämeensä myös täällä Suomessa, seksuaalivähemmistöjen oikeuksista puhuttaessa. Erityisen rakastunut olen ajatukseen siitä, miten tulee nousta tilanteen tasalle ja olla tarvittaessa valmis aloittamaan vallankumous. Ongelma vain Suomessa tuntuu olevan se sama, josta olen aiemminkin muistaakseni puhunut ja lainannut Jarkko Martikaista: ”Ei kiltti kansa täällä kylvä terrorismia.”

Jotkut ovat sitä mieltä, että homoista ja seksuaalisuudesta ylipäätään puhutaan liikaa. Miten voidaan puhua liikaa asioista, jotka ovat tärkeitä ja ihmisoikeuskysymyksiä. Huolestuttavaa mielestäni onkin se, että Suomi on viimeinen Pohjoismaa, jossa ei ole tasa-arvoista avioliittolakia siitä huolimatta että meillä on syrjinnän kieltävä laki olemassa. Äänekkäimpiä vastustajia tunnetusti ovat Kristillisdemokraatit etummaisena sisäministeri Räsänen ja Perussuomalaiset, joista äänekkäimmin tasa-arvoa ovat vastustamassa Mika Niikko, Pentti ”Hauveli” Oinonen ja James Hirvisaari, joka viime viikolla arveli että josko homous olisi ”synnynnäinen vamma”. Näin punaista, kun luin Hirvisaaren sanoja, mutta minusta tuntui turhalta kirjoittaa aiheesta, sillä kyllähän Hirvisaaren asenne oli jo entuudestaan tiedossa ja olen muutenkin ollut varsin kyllästynyt toistamaan samoja argumentteja ja mielipiteitäni, koska eihän yhden ihmisen kirjoitukset tunnu missään – paitsi jos sattuu olemaan kansanedustaja tai sitten muulla tavoin julkisuudessa.

Koskimiehen lyhytelokuva siis muistuttaa minua siitä, että eivät ne asiat Suomessakaan vielä oikealla tolalla ole, mitä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin tulee. Keskustelua toki käydään koko ajan, mutta meillä on äänessä kaksi voimakasta ääripäätä ja hiljainen enemmistö jää keskelle hieman vaikeana vaihtelemaaan jalalta toiselle, ehkä ajatellen että ”eikö tämä nyt jo lopu.”

Ei lopu. Minä sain tästä musiikkilyhytelokuvasta uutta puhtia. Vaikka kuinka toistaisin itseäni, niin mitä sitten? Niin toistavat myös konservatiiviset tasa-arvoisen avioliittolain vastustajat, mutta toisin kuin minun ja muiden tasa-arvon, tasavertaisuuden ja yhdenvertaisuuden puolustajat, ei konservatiivien argumentit kestä tarkempaa tarkastelua, ainakaan tieteellisestä näkökulmasta. Minusta on suorastaan pöyristyttävää yleissivistyksen puutetta ajatella 1950-luvun mallisesti, että homous olisi sairaus tai vamma. Ettei vain olisi kansanedustaja J. Hirvisaarella itsellään käsittelemättömiä seksuaalisuuteen liittyviä ajatuksia ja mielenkiinnon kohteita? Mistä ylipäätään johtuu, että juuri kristillismielisiä konservatiiveja kiinnostaa eniten, mitä kukakin omassa makuuhuoneessaan tekee?

Lyhyesti kommentti uutiseen, jonka juuri luin: Paavi on vihdoin myöntänyt, että katoliset voivat käyttää kondomia suojautuakseen HIV-tartunnalta. Kauan siinä onkin kestänyt, ei kai Paavin pää ole pehmenemässä, kun tällaista linjaa alkaa kannattaa. Tosin pitää huomata, että kondomin käyttö on sallittua vain todella harvoissa tilanteissa.

Noustaan tilanteen tasalle, valmistaudutaan aloittamaan vallankumous – olemme vasta asioiden parantamisen alussa.

Kiitos, Elias Koskimies.

Polyamoriaa ja maailmankuvan selitystä

19. heinäkuuta, 2012 kirjoittanut Santeri Palin

Luvassa parisen viikkoa muhinut ja varmasti sekava teksti.

Olin reilut puolitoista viikkoa sitten Helsingissä Polyamoria -facebookryhmän tapaamisessa. Syy tähän oli se, että olen tehnyt erinnäisiä havaintoja omasta elämästäni ja maailmankuvastani sekä se, että sain kuulla tapaamisesta eräältä uudelta ystävältäni. Tapaamisen otsikkona oli lukuisia kysymyksiä, mutta voitaneen sanoa että teemana toimi kattokysymys: Miten polyamorisiin suhteisiin päädytään? Ja tässä vielä selvennys niille, jotka eivät ehkä tiedä; polyamoria voidaan suomentaa monisuhteisuudeksi eli perinteisen parisuhdejärjestelmän sijasta polyamorikolla voi olla useampi kuin yksi seurustelukumppani kerrallaan. Olen ollut huomaavinani polyamorian lisääntymistä, en ehkä ympärilläni mutta hitusen itseäni nuorempien ihmisten joukossa ja kyllä niitä polyamorikkoja tuntuisi olevan kaikissa ikäryhmissä. Asialle ei vain ehkä ole osattu antaa aiemmin nimeä, eikä siitä ole voitu puhua niin avoimesti kuin nykyisin.

Yhteiskunnassamme vaikuttaa vahvasti juutalais-kristillinen uskonnollinen perinne jopa 800-vuoden takaa. Yksiavioisuus ei ole Raamatun Vanhan Testamentin mukaan mikään pakko miehelle, mutta naiselle kyllä. Vanhassa Testamentissa sanotaan mm. että naisen, jolta kuolee mies, on avioituva uudelleen miehensä veljen kanssa. Eikä tuossa kohtaa välitetä siitä, onko mies jo entuudestaan naimisissa, elatusvastuuseen päätyy silti. Tosin tuon ajan paimentolaiskansojen elinolot huomioon ottaen järjestely lienee ollut järkevä. Kristillisessä perinteessä taas on pyritty yksiavioisuuteen ja nimenomaan miehen ja naisen väliseen avioliittoon joka on ollut ainoa hyväksyttävä suhde, jossa on saanut harrastaa seksiä ja silloinkin vain lisääntymistarkoituksessa. Mistä siis polyamoria juontaa juurensa tai miksi se alkaa olla tänä päivänä ihmisten tiedossa vaikkakaan aiheesta ei vieläkään sovi kovin julkisesti ja kovaan ääneen puhua? Itse olen sitä mieltä, että juutalais-kristillinen (nykyinen ns. länsimainen) perinne ja uskonto ovat hapattaneet paljon, tuhonneet arvokasta kulttuuria enemmän ja myrkyttäneet ihmisten mieliä käsittämättömän määrän.

Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan lähteä ruotimaan polyamorian yleisyyttä, syitä, seurauksia tai muitakaan aspekteja sen enempää, vaan tarkoitukseni on ennemin heitellä ilmaan ajatuksia ja kysymyksiä. Olenhan itse täysin ummikko, mitä monisuhteisuuteen tulee, enhän ole eläissäni kyennyt pitämään kunnolla kasassa saati luomaan edes tavallista parisuhdetta toisen ihmisen kanssa. On kuitenkin todettava, että heräsin varsin myöhään tähän polyamorian ajatukseen, sillä tajusin vasta tänä kesänä, että ainakin teoreettisella tasolla olen itse potentiaalinen polyamorikko. Minun maailmankuvani, kuten jotkut tietävät, nojaa varsin voimakkaasti tieteeseen ja tietoon. Niinpä minun ihmiskuvaani säätelee ihmisen kaksi puolta: psykologinen ja biologinen. Polyamoria ei kuitenkaan ole päivänselvästi psykologiaan liittyvä asia, vaan minä näen sen ihmisen biologiaan liittyvänä totuutena: ihminen ei ole minun biologisessa maailmassani yksiavioinen eläin. Aika harva nisäkäslaji taitaa olla yksiavioinen, en kuitenkaan ala rasittaa tilastoilla tässä kohtaa. Ihminen kykenee ihastumaan moniin ihmisiin samaan aikaan ja varsinkin uroksilla tämä tuppaa tarkoittamaan sitä, että kiima on mahdollinen lähes jokaisen vähääkään kiinnostavan naaraan kanssa, ihastuttavista naaraista puhumattakaan. Koen siis varsinkin yksiavioisen ihmismiehen luonnon oikkuna ja poikkeuksena. Ei ihmisnainen sen parempi ole, naisiahan tunnetusti ja todistetusti kiinnostaa kuukautiskierron eri vaiheissa erilaiset miehet.

Minulle on turha tulla puhumaan Jumalan antamasta vapaasta tahdosta, kymmenestä käskystä tai muusta juutalais-kristillisestä etiikasta ja moraalista. Se, että ihminen on kehittynyt sellaiseksi, ettei enää anna vain eläimellisten vaistojensa ohjata toimintaansa, ei tarkoita sitä, etteikö niillä eläimellisillä vaistoilla ja vieteille olisi lähtökohtaisesti oma merkityksensä. Ja tämän päivän maailmassa, jossa jokainen pyrkii saamaan sen mitä haluaa vaikka muiden kustannuksella, ei ole mikään ihme, että suhteessa ollessakaan ei yksi ihminen riitä. Voisin itsekin kuvitella, että minulla olisi pari-kolme eri kumppania, joista yhden kanssa suhde olisi puhtaasti fyysinen, toisen kanssa läheinen ja intiimi niin fyysisesti kuin henkisestikin ja kolmannen kanssa hyvin älyllinen ja henkinen suhde. En ole koskaan osannut olla kovin mustasukkainen, enkä osaa kuvitella että sellaiseksi muuttuisinkaan. Tiedän varsin hyvin oman rajallisuuteni ja mahdollisen tulevan kumppanin kanssa ymmärtäisin hyvin jos hän haluaisi hakea esim. seksuaalista tyydytystä jostain muualta kuin minulta. Koska minun maailmankuvassani suurin osa ihmisistä on myös bi-seksuaaleja, en edes voisi loukkaantua siitä, jos mahdollinen miesystäväni haluaisi välillä olla naisen kanssa. Minusta se on vain luonnollista ja hyväksyttävää, kunhan asioista voidaan puhua avoimesti sen sijaan, että toimittaisiin petollisesti selän takana. Valehtelu ja asioiden kertomatta jättäminen ei tee asioista ainakaan parempia. Ja jos en itse koe olevani mustasukkainen en toivo myöskään kumppanini olevan sitä. Minusta se, että ollaan suhteessa, ei tarkoita sitä etteikö kadulla saisi katsella muita eikä ihminen voi sille mitään, jos hän tutustuu uuteen tyyppiin, joka vie jalat alta ensi vilkaisullaan. Mustasukkaisuus on Pandoran lipas, mutta ilman toivoa.

Tämän jälkeen on vielä todettava jotakin. Polyamoriaa pohtiessani törmäsin pitkästä aikaa myös ajatukseen ihmisen omista totuuksista ja niiden haavoittuvuudesta. Minulle korkeinta totuutta edustaa tiede, vaikka aivan liian usein sorrun pelkkään perstuntumaan ja keittiöpsykologiaan. Olen tosin huomannut, että ne ovat kohtalaisen usein oikeassa, mutta eivät tietenkään aina. Olen kuitenkin pohtinut myös sitä, miten jyrkkä olen omissa mielipiteissäni ja omissa totuuksissani, jotka eivät välttämättä päde muiden maailmassa, varsinkaan jos mennään tieteellisestä ja järkevästä ajattelusta tunnemaailmaan. Tunnemaailmassa minä olen eksyksissä kuin huono suunnistaja ilman karttaa ja kompassia eli pihalla kuin lumiukko Saharassa hiekkamyrskyn aikaan. Omien totuuksien haavoittuvuus on jotakin, jota kukaan ei haluaisi tavata, mutta joutuu väistämättä tämän kipeän asian eteen ja sitä kipeämpi se asia on, mitä varmempi on ollut siitä omasta totuudestaan. Ehkä tästä syystä bloggailuni on harventunut taas kerran, vaikka useita aihioita minulla onkin samaan aikaan ns. tulessa. Saas nähdä, mitä seuraavalla kerralla.

Aamuyön tunnit: olutta ja Olavi Uusivirtaa.

11. kesäkuuta, 2012 kirjoittanut Santeri Palin

”Homo homo homo homo homo! Miksi koko ajan puhutaan homoista, kun ne kumminkin ovat kapitalismissakin vähemmistö? Miksei kukaan puhu ENEMMISTÖN oikeuksista?” – Stalin Pirkko Saision HOMO!:ssa.

Olen nähnyt Pirkko Saision käsikirjoittaman ja ohjaaman sekä Jussi Tuurnan säveltämän HOMO!:n nyt kolmesti. Kyllä, kolmesti. Ensin yksin kakkosparven kolmannelta riviltä viime syksynä, sitten kolmen viikon välein permannon riveiltä 12 ja 1. Tämä tapahtui huhti-toukokuussa kuluvaa vuotta. Loistavia roolisuorituksia, vielä hienompaa dialogia ja aivan uskomatonta musiikkia. Puhumattakaan katsauksesta Homo-Suomen historiaan Tom of Finlandeineen ja räsäsmäisine kansanedustajineen. En kadu käytettyä rahaa näihin esityksiin, sillä minulle HOMO! on ollut kokemus jonka muistan varmasti hautaan asti.

Saision ohjaama ja kirjoittama HOMO! oli viime syksyn teatteritapaus, josta uutisoitiin mm. että osalle Kansallisteatterin asiakkaista on tuottanut ongelmia sanoa sana homo ääneen. Eivät sitten muistaneet sen tarkoittavan ihmistä. Pääasia on, että teos on herättänyt mielenkiintoa kun taas on sääli, että sisäministeri Päivi Räsänen ynnä muutamat muut konservatiiviset vallanpitäjät eivät ole mukamas ehtineet näytöstä katsomaan. Minusta tuntuu, että ovat tainneet pelätä joutuvansa naurunalaisiksi…mitä he kyllä ovat jo nyt.

En ole varma, pitäisikö minun kertoa sen enempiä asiasta, sillä mikään tekstituotokseni ei tule tekemään oikeutta HOMO!:lle. Ehkä siirryn eteenpäin.

Otsikon mukaisesti aloin kirjoittamaan tätä aamuyöllä kuunnellen Olavi Uusivirran musiikkia. En ole aiemmin pahemmin kiinnittänyt huomiota kyseiseen nuoreen mieheen, mutta HOMO!n myötä tulin ajatelleeksi, että on ehkä syytä tutustua miehen tuotantoon, sillä lavalla hän oli varsin vakuuttava. En vielä oikein tiedä mitä sanoa Uusivirran sanoituksista tai musiikista ylipäätään, mutta pystyn sentään kuuntelemaan sitä melko paljon putkeen, joten ei se huonoimmasta päästä ole. Sitä paitsi, satunnaiset musiikkivideot päästävät silmät herkuttelemaan Olavin sopusuhtaisesta vartalosta.

Olen taas pitkään odottanut, että saisin inspiraation blogin päivitykseen. Sitä ei kuitenkaan ole syntynyt sellaisella palolla, kuin olisi odottanut esimerkiksi Keskustan uuden puheenjohtajan valinnan tuovan mukanaan. Sipilä on siis konservatiivi, jolla on jostain käsittämättömästä syystä liberaalin maine. Vastustaa minun ja muiden seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvien oikeuksia. Ja mieleni tekee kysyä, että mitä sitten? Koska selvästikään järkikeskustelu ei Suomessa vie asioita eteenpäin, herää kysymys, kannattaako tänne jäädä asumaan ja elämään senkään vertaa. Tanskassa sallittiin kirkollinen vihkiminen samaa sukupuolta oleville pareille, joskin pappi voi myös kieltäytyä vihkimästä oman vakaumuksensa mukaan. Suomessa sen sijaan pakkosterilisoidaan ihmisiä ja puolueet ovat hiljaa. Puoluekokouksen päätökset eivät vaikuta eduskuntaryhmän mielipiteisiin (minusta tämä on väärin) ja tasa-arvoisesta avioliittolaista on tehty omantunnon kysymys eduskunnassa.

Kun kaikki menee miten menee, voi vain juoda olutta ja kuunnella Olavi Uusivirtaa…tai HOMO! soundtrackia.

Tasa-arvoinen avioliittolakiesitys eduskunnan täysistunnossa

21. maaliskuuta, 2012 kirjoittanut Santeri Palin

En valitettavasti päässyt alusta pitäen seuraamaan eduskunnan täysistuntoa, kun kyseessä oli tasa-arvoisen avioliittolain uudistaminen. Mutta osittain sentään olen päässyt seuraamaan ja asiasta tietenkin pitää puhua. Jussi Halla-aho (ps.) myönsi ettei ole rationaalisia argumentteja sukupuolineutraalia avioliittoa vastaan, mutta väitti myös ettei koko avioliittoinstituutio ole rationaalinen vaan vain arvoladattu kulttuurillinen instituutio. Miksi avioliitto sitten on ylipäätään kirjattu lakiin? Mitä väliä sillä pitäisi olla kuka asuu kenen kanssa ja miten monta jälkeläistä sattuu olemaan tai vaikka niitä ei olisi? Miksi meillä on perintöoikeuksia, jotka määrittyvät sen mukaan, oletko avioliitossa vai etkö tai syntynyt avioliiton ulkopuolella syrjähypystä?

Poistetaan koko avioliiton määritelmä ja siihen liittyvät lakitekniset ja oikeudelliset asiat lakikirjoista. Hittoako tuollaista vanhaa instituutiota, joka suurimman osan ajan historiastaan on alistanut naista, mihinkään tarvitaan. Mitä väliä sillä on, kuka on isäsi tai äitisi ja miten paljon tai vähän heillä on omaisuutta? Tehköön jokainen itse oman omaisuutensa oman elämänsä aikana. Säädetään laki, jossa määritellään että kun ihminen kuolee hänen koko omaisuutensa ilman poikkeuksia siirtyisi suoraan valtiolle tai kunnalle, jossa on sattunut asumaan. Poistetaan koko adoption mahdollisuus kaikilta ja perustetaan uudestaan kunnalliset köyhäintalot ja lastenkodit, jonne jokainen voi nimettömänä toimittaa ei-halutun lapsensa tai jonne lapset päätyisivät, jos vanhemmat sattuisivat kuolemaan tai olemaan hulttioita ja hylkiöitä. Poistetaan kaikkinaiset yhteiskunnalliset tuet lapsiperheiltä ja annetaan oikeuksia vain ja ainoastaan 21 vuotta täyttäneille miehille.

Ai ehdotukseni ei saa kannatusta? Kukaan ei näe siinä mitään hyvää, eikä ole ainakaan tulevaisuuden suuntaus, jos itse saa päättää?

Siksi meidän onkin ymmärrettävä, että suunnan on oltava toinen. Tätä kirjoittaessani äänessä oli muunmuassa Lea Mäkipää (ps.), jonka mielestä aviollinen yhteiselämä vaatii myös ruumiillisuutta ja lisääntymiseen tähtäävää elimellistä yhteyttä joka ei voi toteutua kahden miehen tai kahden naisen välillä. Mäkipää luki tekstinsä pääosin jostakin kirjasta, jonka nimi minulta valitettavasti meni ohi. Mutta viesti tuntui olevan selvä: avioliitto voi täyttää tarkoituksensa vain ja ainoastaan, jos avioliitosta syntyy lapsia ja yhdyntä on vain ja ainoastaan tarkoitettu avioliiton täyttämiseksi lisääntymisen kautta. Hän pyysi anteeksi jos on konservatiivinen tai vanhoillinen, mutta kannattavansa nykyistä avioliittolakia.

Oras Tynkkynen (vihr.) käytti puheenvuoronsa siihen, että hän pyrki tähdentämään, mitä tasa-arvoinen avioliittolaki tarkoittaisi mutta myös mitä se ei tarkoita. Kun avioliittolain avaamista käsittelyä varten vastaan käytettiin niitä samoja, vanhoja ja jo puuduttavaksi käyneitä argumentteja lasten oikeuksista, kahden miehen tai kahden naisen sopimattomuudesta vanhemmiksi, siitä että tasa-arvoinen avioliittolaki olisi portti moniavioiseen avioliittolakiin tai jopa avioliittolakiin, joka sallisi lähisukulaisten naimisiin menon. Tosin jälkimmäistä sanoi vain hieman aiemmassa puheenvuorossaan kansanedustaja Mäkipää. Tynkkynen ansiokkaasti myös muistutti muita kansanedustajia siitä, mitä ovat kehäpäätelmät tai kaltevan pinnan argumentit. Vaikka Halla-aho väitti, ettei avioliittolaista voida puhua rationaalisesti, Tynkkynen teki juuri sen ja perusteli kaiken rauhallisesti, syvällisesti ja ehdottomasti parhailla mahdollisilla argumenteilla.

Kansanedustaja Niikko (ps.), josta olen aiemminkin kirjoittanut, puhui Tynkkysen jälkeen.  Niikko puhui jälleen samoilla argumenteilla, kuin aiemminkin. Lisäksi hän toi esille, että nykyinen, vain miehen ja naisen hyväksyvä avioliittolaki on yhteisön kokonaisetua tukeva järjestelmä, koska samaa sukupuolta olevien avioliitto koskee niin pientä vähemmistöä. Niikon mielestä avioliitto perustuu osaltaan siihen, että naisen asema on suojeltu avioliiton myötä. Olen edelleen erimieltä, sillä avioliitto on ennen 1900-lukua hyvin pitkälti ollut vain eri sukujen välisiä sopimuksia ja omaisuusjärjestelyitä sekä ovat pikemminkin syrjineet ja alistaneet naista. Kansanedustaja Niikko jatkoi vielä myöhemmin ja toisti ties miten monennen kerran ajatuksensa siitä, että nykyinen avioliittolaki ei syrji ketään, sillä kyllä homot voivat mennä naimisiin vastakkaista sukupuolta olevien kanssa. Minä en kykene ymmärtämään Niikon logiikkaa.

Toki, minulla on oikeus mennä naimisiin naisen kanssa, mutta minä nyt saattaisin joskus haluta mennä naimisiin toisen miehen kanssa ja koska näin on, koen nykyisen avioliittolain itseäni ja muita kaltaisiani syrjiväksi. Niikko ei keskustele millään tasolla rationaalisesti saati loogisesti. Hän puhuu itseään pussiin ja lähtee myöskin tekee olettamusta, että jokainen adoptoitava lapsi olisi traumatisoitunut ja tulisi häiriintyneeksi jos joutuisi perinteisestä perhemallista uudenlaiseen kahta samaa sukupuolta olevien vanhempien perheeseen. Minusta Niikko tekee tässäkin sen virheen, että automaattisesti kävisi niin että lapsi ensimmäisenä annettaisiin täysin erilaiseen perhemalliin kuin mistä tämä on lähtöisin, olettaen että lapsi on niin vanha että pystyy tämän asian tunnistamaan.  Lisäksi Niikko jo valmiiksi otti asenteen, että kaikki tutkimukset, jotka tukevat tai ainakaan eivät huononna samaa sukupuolta olevien parien vanhemmuutta, ovat ”höpöhöpöä”. Ihailtava asenne mieheltä, jonka olettamukset tukevat ehkä hänen omia näkemyksiään, mutta ei missään nimessä kestä kriittistä, analyyttistä ja loogista tarkastelua. Minun mielestäni kaikki tutkimukset, jotka tukevat ajatusta siitä miten kaikki lapset syntyvät vain kahden eri sukupuolta olevan ihmisen fyysisestä yhdynnästä ovat ”höpöhöpöä” ja todellisuudessa lapset syntyvät kun haikara tuo.

Puhemiesneuvoston esityksestä lakialoite lähetettiin lakivaliokuntaan.

Minun mielipiteeni kiteytettynä.

Vaaliähkyn uhallakin

2. helmikuuta, 2012 kirjoittanut Santeri Palin

Suomen tasavallan presidentinvaali vuonna 2012 on ollut ennenkaikkea sosiaalisen median juhlaa (vihaan lyhennettä some, kuka idiootti on senkin saanut lyömään läpi) ja Pekka Haaviston menestyksen kivijalka. Peruskivenä tietenkin toimii Pekka Haavisto itse, jota ilman tämä ei olisi ollut mahdollista. Tällaiset – ja monet muut – ajatukset nousivat mieleeni, kun lueskelin Tämän kylän homopojan blogia. Jätin hänelle myös vastaukseni, jonka olen ottanut tämän bloggauksen perustekstiksi vain hieman tekstin muotoa muuttaen blogimaisemmaksi.

Kuten moni tietää ja loput arvaavat, olen itse ollut Haaviston kannattaja koko ajan. Kukaan muu ei ole ollut vaihtoehtona, mutta pidän itseäni myös realistina: Haavistosta ei tule presidenttiä tällä kerralla. Mutta toivon että hän jaksaisi kuuden vuoden päästä uudestaan lähteä presidenttiehdokkaaksi ja jaksaisi sillä välin olla seuraavat kuusi vuotta aktiivisesti näkyvillä, rakentamassa niitä yhteisymmärryksen siltoja, joita tässä maassa edelleen kaivataan niin kovin paljon – etenkin syrjäisemmillä seuduilla ja pohjoisessa.

Vaikka Haavistosta ei presidenttiä tulekaan, niin äänestin silti häntä ja toivon tietenkin, että kukaan ei äänestäisi Niinistöä ajatuksella ”hän kuitenkin voittaa, joten äänestän häntä”. Se on yksi typerimpiä perusteita äänestyskäyttäytymisensä puolustukseksi ja voidaan osoittaa huonoksi ja kestämättömäksi perusteeksi jo ensi metreillä. Sillä jos kaikki ajattelisivat ja toimisivat tuollaisen ajatuksen mukaisesti, ei näissä vaaleissa koskaan tarvittaisi toista kierrosta vaan Niinistö olisi valittu jo ensimmäisellä kierroksella nykyistäkin huomattavasti suuremmalla äänisaaliilla. Mutta jos kaikki noin ajattelevat äänestäisivätkin protestiksi Haavistoa, saattaisimme sunnuntaina juhlia historiallista presidentin valintaa. Vaikka historiallinen Haavisto-ilmiö onkin. Pelkään vain, että hurmoshenkisyys lyö näpeille siitä huolimatta että Haaviston kannattajakunta on niin ihastuttavan sekalaista ja on jopa muslimeja, jotka äänestävät Haavistoa.

Suomella on potentiaa olla kokoaan suurempi ja siihen päästäisiin Pekan johdolla, sillä presidentin tärkein jäljellä oleva valtaoikeus – tai pikemminkin velvollisuus ja työtoimenkuva – on nimenomaan ulkopolitiikan johtaminen. Toisena tärkeänä valtaoikeutena pidän vankien armahtamisoikeutta, vaikka sitäkin on kritisoitu. Uskoisin että tässäkin asiassa Haavistolla on järkevät, rakentavat mielipiteet, vaikken olekaan ehtinyt niihin tutustumaan. Olisin kyllä kysellyt, jos olisin itse ehtinut mukaan johonkin Pekka Haaviston vaalitilaisuuksista. Minut on kuitenkin pitänyt kiireisenä viimeisen kolmen-neljän viikon aikana opiskelu sekä opintojen ohella huolehdittavat oppilaskunnan hallituksen ja Kiipulan kauppaopiskelijat ry:n asiat, joista jälkimmäisessä on ollut päänvaivaa ja ongelmia ihan riittämiin jo ensi metreillä. Ikävintä ja pahinta on se, että saan kautta rantain kuulla palautetta, jonka toivoisin tulevan suoraan asianomaisilta eikä kolmannen tai neljännen käden tietona.

Sosiaalinen media, josta alussa kirjoitin, lienee tosiaan suurimpia tekijöitä näissä vaaleissa varsinkin yhdessä perinteisemmän tiedonvälitysmedian myötävaikutuksella joka on lopulta saanut aikaan melko kirjaimellisen Pekka Haavisto -ilmiön. Tästä puhuttaessa on puhuttu vähän siellä täällä hurmoshenkisyydestä ja muita uskonnollisia piirteitä saaneesta ilmiöstä – tai ainakin ilmiöstä johon tunnutaan helposti liittävän uskonnollisista yhteyksistä tuttuja ylistyssanoja (toim. huom. mitä minä juuri sanoin). Siitäkin huolimatta olen iloinen nähdessäni, että tässä maassa vielä toisinaan ihmiset asettuvat seisomaan selkä suorassa aatteidensa puolesta. Ja vaikka olen aiemmin nähnyt tulevaisuuden synkkänä, on Pekka Haavisto minulle aurinko, joka on korvannut tunnelin päässä olleen junan. Pekka Haavisto-ilmiö on hunajaa, laastareita ja hellää huolenpitoa kaikille niille, jotka ovat olleet huolissaan asenteiden kovenemisesta Suomessa viime eduskuntavaaleista lähtien. Ehkä voimme sittenkin elää toivossa paremmasta.

Peilissä minua tuijottaa minulle vieras mies

21. tammikuuta, 2012 kirjoittanut Santeri Palin

Kaikki Homo! – Outojen oopperan nähneiden pään sisäiset kellot varmasti soivat kun näkevät tämänkertaisen tekstini otsikon. Ja niin se on tarkoitettukin. Tosin en aio niinkään pohtia Pirkko Saision loistavaa tekstiä ja ohjaustyötä, mutta mielestäni tuo ajatus sopii mainiosti niihin aiheisiin, joista aion lyhyemmin tai pidemmin tällä kertaa kirjoittaa.

Aivan ensimmäisenä haluan päivittää erään tiedon niille teistä, jotka tiedätte minusta vähääkään enempää ja jotka saattavat jopa tuntea minut henkilökohtaisesti. Tulin nelisen kuukautta sitten kaapista ulos isälleni, jonka olin aiemmin todennut menevän hautaan ennemmin kuin kertoisin seksuaalisuudestani. Noh, miksi sitten kerroin? Koska saavutin raja-aidan, jonka halusin ylittää jatkaakseni matkaa elämässä. Näin myös tein ja toisin kuin yleensä, yllätyin. Isäni ei ollut arvannut, ennakoinut, aavistanut tai edes kuullut huhuja asiasta ja tuntui ottavan homouteni raskaasti, mutta: hän sanoi että asian käsittelyyn voi mennä aikaa. Eli hän ajattelee asiaa eikä vain jätä sitä huomiotta. Ja mikä vielä parempaa, hän ei ratkennut neljän kuukauden raittiuden jälkeen ryyppäämään siksi, että vanhin poikansa osoittautui homoksi. Hän tosin voi luottaa jälkikasvun saantiin vielä veljeni osalta, sillä olen saanut viitteitä siitä, että isäni lapsenlapsia toivoisi – toisin kuin äitini.

Rosa Meriläinen kirjoitti kolumnin Helsingin Sanomiin otsikolla Kaapista ulos, jossa hän käsitteli mm. sitä miltä hänestä itsestään tuntui, kun ensimmäinen kaveri tuli kaapista ulos ja tunnustautui homoksi. Samalla hän sivuaa montaa tärkeää asiaa aiheeseen liittyen. Tärkein kysymys ei ehkä ole että ”miltä homorakkaus tuntuu?” mutta tärkein vastaus ja viesti kaikille homofoobikoille ja tasa-arvon vastustajille lienee se, että me seksuaalivähemmistöihin (joka on oikeasti enemmistö jos tarkalleen tutkitaan esim. Kinseyn raporttia) kuuluvat olemme ihmisiä siinä missä valtaväestökin (eli oikea vähemmistö). En tiedä, rakastanko ketään miestä koskaan niinkuin naispuoliset ystäväni rakastavat omia miehiään tai miespuoliset ystäväni vaimojaan (tai avopuolisoitaan, morsioitaan, tyttöystäviään, lastensa äitejä tms. jne.), mutta minulle se ei ole tärkeintä. Tärkeintä on, että saisin tasa-arvoiset oikeudet (josta seuraa myös velvollisuuksia) heteroväestön kanssa. En ole koira joka rekisteröidään roturekisteriin. Olen ihminen, yksilö, mies, persoona. Sellaisena tahdon myös tulla kohdellun, vaikka sitten haluaisinkin naimisiin toisen miesyksilön kanssa.

Tasa-arvoinen, sukupuolineutraali avioliittolaki onkin yksi kestoaiheistani siihen saakka, kunnes se tulee voimaan. Mutta tällä kertaa tärkeämpää on Saisiosta ja Meriläisestä huolimatta kiinnittää huomio huomisen päivän presidentinvaaleihin. Tiedän että vielä on olemassa ihmisiä, jotka eivät ole päättäneet ketä äänestävät tai äänestävätkö ylipäätään. Kuten aiemmin olen mielestäni sanonut, on äänestysoikeus ennemminkin hyvä velvollisuus ja kansalaisten mahdollisuus vaikuttaa asioihin kuin ikävä pakko. Varsinkin kun tässä maassa ei ole pakko äänestää. Tosin äänestämättä jättäminen on aina huono tapa kertoa mielipiteensä, sillä sen vaikutus on vähäisempi kuin äänestämisen. Uskoisin jokaisen järkevän ihmisen ymmärtävän, miksi kannattaa äänestysasioissa toimia siten kuin toivoisi kaikkien muiden toimivan.

Oma ehdokkaani on noussut gallupeissa ja persujen Soini koittaa omia puolueelleen syyn Pekka Haaviston nousulle. Läpinäkyvää ja ikävää toimintaa, sillä Haaviston vierailu Hakkaraisen sahalla – niin vaalipeliä kuin olikin – on myös todellinen osoitus siitä, millainen arvojohtaja Haavisto olisi. Siltoja rakentava, keskusteluun pyrkivä mutta tiukan määrätietoinen. En ymmärrä, miten Haaviston heikkoudeksi voidaan laskea pehmeät arvot, sillä nähdäkseni kaikkien pitäisi ensisijaisesti pyrkiä sopusointuun, tasapainoon, tasa-arvoon ja toisiaan kunnioittavaan elämäntapaan. Lipponen ei ole sanonut kuulteni mitään sellaista, joka nostaisi hänet muiden yläpuolelle, Niinistö puhuu sanomatta mitään kuitenkin asettamalla rajapaaluja tasa-arvolle, Väyrynen on hallusinaatioista kärsivä narsisti, Arhinmäestä on eniten hyötyä Vasemmistoliiton puheenjohtajana, Paavinuskoista Soinia ei äänestä edes omat (enkä ymmärrä miksi pitäisikään), eikä tämän vaalin naisehdokkaissa ole mitään mikä puhuttelisi. Paitsi ehkä Essayah kristillisten ehdokkaana, mikä sekin lähinnä aiheuttaa reaktion, josta voisi purkautua väittely siitä, miksi uskonto eli kirkko pitäisi erottaa valtiosta. Enkä häviäisi sitä kilpaa.

Presidentti eroaa puolueestaan, ei aja oman puolueen asiaa muiden kustannuksella (jos näin olisi, niin miksi demareiden Lipposen kannatus on niin heikko?) joten ei liene pelkoa siitä, että Haavisto Vihreiden ehdokkaana torppaisi ydinvoimaan liittyviä ehdotuksia tai alkaisi vaatia kauppakumppanimailtamme ehdotonta turkistarhauksesta luopumista. Myöskään Haaviston seksuaalinen suuntautuminen ei ole ongelma, sillä erinnäisiä maita lukuunottamatta valtiovierailuissa ei keskitytä valtionpäämiehen yksityiselämään vaan valtioiden välisiin asioihin. Eihän Tarja Halosenkaan valtiovierailuja ole haitannut se, että hän on toiminut Setan puheenjohtajana, joka on kuitenkin omiaan herättämään kysymyksiä.

Haavisto on myös ulkopoliittisesti kokenut, rauhaisa rauhanneuvottelija, omalla tavallaan vaatimaton, mutta omat osaamisensa tunteva avoin mies, jota kohtaan pahimmat loat on heitetty kohulehti Seiskan taholta ja nämäkin ovat olleet hänen puolisoonsa liittyviä mustamaalauksia, joiden tapahtumista on jo kulunut aikaa. Sitä paitsi, kaikki tekevät elämässään asioita, jotka olisi viisainta jättää tekemättä, mutta tulevaisuuden tuntija meistä kukaan ei ole.

Toivon Soinin tapaan, että vaaliuurnilla olisi yllätys annettavanaan huomenna. Toisin kuin Soini, toivon Pekka Haaviston nousevan selkeäksi haastajaksi Sauli Niinistölle, jonka lipevään – lähes Jokerimaiseen – hymyyn ei vain voi luottaa. Vai ettekö ole nähneet televisiomainoksia?

Vaaleja, seksuaalisuutta, ihmisiä, ihmisyyttä, arvojohtajaa ja opiskelua miettiessäni huomaan, että peilissä minua tuijottaa vieras mies ja minulle vieras mies asuu minussa. Silti tiedän, ketä äänestää, mitä tehdä ja kuka olen. Koska yleisesti ottaen elämäni on paremmalla tolalla kuin pariin vuoteen, koen uusia asioita – kuten positiivisia tunteita. Toivon löytäväni sellaisia myös huomenna, kun kansa on puhunut ja (toivottavasti) valinnut kokeneen, ansioituneen, visionäärisen rauhanrakentajan, tasa-arvon todellisen kannattajan ja huumorintajuisen (asia jota Väyrynen lienee opetellut vuosikymmenet) haastajan ikävälle Niinistölle. Äänestämällä vaikutat ja äänestämällä numero kahta (2) olet tekemässä tulevaisuuden Suomesta hivenen parempaa paikkaa.

Linnaan kahleita kantaen

16. marraskuuta, 2011 kirjoittanut Santeri Palin

Johan tätä on odoteltu. Perussuomalaisten kansanedustajista muutamat boikotoivat Itsenäisyyspäivän Linnan juhlia. Hakkarainen ei omien sanojensa mukaan kuulu sinne hikoilemaan herrojen joukkoon ja paljon rakastamani Pentti Oinonen loukkaantuu henkilökohtaisesti, koska Linnan parketilla saattaa nähdä tanssivia miespareja. Ja koska Oinoselta on peräti sotaveteraani kysellyt, että kuinka tämä on mahdollista, niin kyllä Penan pitää nyt Linnasta jäädä pois, ihan äänestäjät tyytyväisenä pitääkseen. Asiasta uutisoi Iltalehti. Tasapainon ja -arvon nimessä on nyt perustettu facebook-tapahtuma Homotanssit, joka on kerännyt ilmoittautuneita tämän kirjoitushetkellä vajaat pari tuhatta, allekirjoittanut mukaanlukien. Hakkaraistahan tanssivat homot eivät liikuta (ainakaan parketilla): Tanssikoot vaikka lampaiden kanssa, kansanedustaja tuhahti Iltalehdelle.

Voi voi, miten minulle tuleekaan mieleen isälliseen äänensävyyn sanottuna syvää viisautta ääni tihkuen ja lievää pettymystäkin tuntien sanat: Lapset, lapset. Oinonen on mitä on, homokammoinen sotaveteraanien kunnian puolustaja, jolle tasa-arvo ja tasavertaisuus eivät merkitse mitään. Ja miksi juuri tänä vuonna aiheuttaa niin paljon päänvaivaa se, että Linnan juhlissa tanssii homoja? On niitä siellä ennenkin tanssinut, mutta valitettavasti eivät toistensa kanssa. Ja kuvitteleeko arvon kansanedustaja Oinonen, että Suomen sotaveteraanien joukossa ei olisi ainuttakaan homoa, jota Oinosen sanomiset eivät loukkaisi? Eipä taida herra Oinonen sellaista ajatella, koska ei kuulu hänen tai sotaveteraanien maailmaan seksuaalinen moninaisuus. Sotaveteraaneista on tehty sukupuolettomia, sodan kauhut kärsineitä ihmisraunioita, sen sijaan että huomioitaisiin ihminen sodan takaa kokonaisuutena.

Anteeksi nyt vain, mutta pakko sanoa pari asiaa. Ensinnäkin, jos sinut on kansa eduskuntavaaleissa valinnut kansanedustajaksi, niin sinun kuuluisi olla edustamassa äänestäjiäsi vuoden isoimmassa ja arvovaltaisimmassa juhlassa, jossa kaikenlisäksi juhlitaan Suomen Itsenäisyyttä, josta Persut niin mielellään puhuvat. Minun silmissäni kansanedustajalla on velvollisuus äänestäjiensä puolesta osallistua Linnan juhliin, kyllä sielläkin sitä politiikkaa tehdään. Ja Hakkarainen, raittein juoppo jonka tiedän, pelkää että tulee sanomista jos hänet nähdään boolimaljan lähellä. No, mutta. Jos herra Hakkarainen on raitis, niin mitä hän sinne boolimaljan läheisyyteen edes hakeutuisi? Ehkäpä Teukka pelkääkin mopon riistäytymistä käsistä Linnan juhlissa ja jättää ne siksi väliin?

Toisekseen, kansanedustaja Pentti Oinonen ja kristilliset: Homoja on aina ollut ja tulee aina olemaan. Olemme vihdoin päässeet kansakunnan kaapista askeleen jos parikin ulospäin, joten turha kuvitella että suostuisimme sinne takaisin, vaikka te kuinka istuisitte sen kaapin päällä. Se, että vuosi sitten näimme ensi kerran miesparin pyörähtelemässä Linnan juhlissa on pitkällisen työn saavutus ja sitä ei seksuaalivähemmistöiltä helpolla pois viedä. Meillä on neljä julkisesti seksuaalivähemmistöön kuuluvaa kansanedustajaa, onko herra Oinosen mahdotonta työskennellä heidän kanssaan? Tai edes keskustella asiallisesti? Tuollainen jääräpäisyys ei pitkällä tähtäimellä ole hyvä vaihtoehto alati muuttuvassa maailmassa. Me homot olemme täällä ja aiomme pitää meteliä siitä niin kauan, kuin se on tasa-arvon ja tasavertaisuuden kannalta olennaista. Me pidämme meteliä olemassa olostamme, kunnes olemisemme ja elämisemme on kaikille arkipäivää Suomessa. Takapakkia näyttäisi tulevan Persujen jytkyn takia ja muutenkin asenneilmapiirien koventumisen tähden, mutta en usko, että olen ainoa, kun sanon että meistä ei eroon pääse. On helpompaa hyväksyä ne asiat, joita ei voi muuttaa, kuin jääräpäisesti tunkea omaa maailmankuvaansa ja homovastaisuuttaan kaikkien kurkusta alas.

Suunnittelin jossain vaiheessa ulkomaille muuttamista, koska Suomessa asiat muuttuvat hitaasti jos ollenkaan parempaan suuntaan. Nyt alan ajatella, että en voi lähteä ennenkuin asiat paranevat, sillä kenenkään ei pitäisi joutua olemaan kaapissa vastoin tahtoaan, kuten minä olen ollut ja jokaisen nuoren, itsestään epävarman nuoren olisi hyvä saada esimerkkejä siitä, miten homotkin ovat tasapainoisia, vastuullisia ihmisiä siinä missä heterotkin. Jottei tarvitsisi kuvitella, että on maailman ainoa poika joka tykkää muista pojista.

Mr. Quentin Crispiltä kysyttiin ”Miten ajattelette asioiden menevän vuonna 1983?” Mr. Crisp vastasi: ”Asiat menevät huonompaan suuntaan.” Eräs paikallaollut kommentoi ”Sanoitte noin viime vuonnakin.” Johon Mr. Crisp ”Yrittäkää näyttää että olin väärässä.” Näin minäkin ajattelen…asiat menevät huonompaan suuntaan, jos taas joudutaan taistelemaan jo saavutetuista oikeuksista.

Dogmeja ja seksiä eli Miten aikuiset pilaavat maailman

26. lokakuuta, 2011 kirjoittanut Santeri Palin

Luin tänään parikin mielenkiintoista kirjoitusta ja niistä seurannutta keskustelua. Toinen on ihan oikea uutinen ja toinen taas kolumni sekä siitä kirvonneet lukijakommentit. Parasta lienee se, ettei kummassakaan mainita kansanedustaja Hakkaraista tai edes Perussuomalaisia (joita aion edelleen kutsua persuiksi).

Virpi Salmen kolumni sanoo ääneen sen, mitä olen itsekin toisinaan miettinyt, kun olen joutunut tahi päätynyt tekemisiin tämän päivän vanhempien kanssa. Aika usein mieleeni on tullut Bernard Shaw’n ajatus: ”Voi olla kiistanalaista, ketkä olisivat lapsen parhaat holhoojat, mutta ei ole epäilystäkään, että vanhemmat ovat kehnoimmat.” Opettajansijaisuuksia tehdessäni varsinkin ala-asteella olen huomannut, että jos oppilaan käyttäytymisestä tai läksyjen tekemättä jättämisestä huomauttaa vanhemmalle, törmää läpäisemättömään muuriin, joka estää kaiken järkevän ja loogisen keskustelun siitä, mikä on tilanne todellisuudessa. Eikä siinä vielä mitään, jos näin kävisi vain sijaiselle, mutta tiedän että samaan ongelmaan törmäävät myös lasten vakiopettajat. Salmen nimitys dogmivanhemmista ja fundamentalistivanhemmista tuntuukin enemmän kuin oikeutetuilta. Aina vedotaan kaikenlaisiin epämääräisiin tutkimuksiin ja siihen että ”meidän Sami vaatii erityishuomiota”. Ja koska vanhemmat haluavat ennemmin olla lastensa kavereita kuin oikeasti kasvattavia, vastuullisia aikuisia, ollaankin muutamassa vuodessa mukavasti päädytty pihan kuralätäköstä isän/äidin lompakon kautta kalliilla mopoautolla kaiteen kautta jorpakkoon.

Kolumnissa puhutaan selkeästi varhaiskasvatuksesta, mainitaanhan siellä kantoliinat, imetys sekä koko perheen nukkuminen samassa sängyssä. Kaikista näistä löytynee tutkimuksia puolesta ja vastaan ja ehkä jopa täysin neutraaleja tutkimuksia. Minusta juuri siinä mennäänkin vikaan, sillä on sitä ennenkin lapset osattu kasvattaa ilman spesifioituja tutkimuksia. Miten hyvin siinä ollaan pärjätty, niin on mahdotonta tehdä vertailua, mutta uskaltaisin väittää, että suurin osa tämän maailmanajan aikuisista Suomessa on kohtuullisesti pärjäävää ja toimeentulevaa porukkaa. Poikkeuksia tietenkin löytyy aina, vai mitä sanotte Hesarin kommentoijista?

Sitten siihen uutiseen. Yle tietää kertoa että seksuaalikasvatusta varten koulukäyttöön on suunniteltu työkalupakki, josta löytyy perinteisten esitteiden, julkaisujen ja kondomien lisäksi tekopenis ja -emätin. Osa kommentaattoreista ja haastateltu äiti ovat sitä mieltä, että tämä tällainen on ihan liikaa ja yököttävää ja hirveän kamalaa kun heidän lapsilleen ja nuorilleen opetetaan seksuaalivalistusta ja perustietoa seksuaalisuudesta ja ihmisen anatomiasta. Siis voi herra jumala ja pyhä isä sentään, autas nyt näitä ahdistuneita vanhempia, jottei vaan kävisi niin että pienille kullannupuille opetettaisiin jotakin todellista elämää koskevaa tietoutta. Nehän saattaa tulla kysymään jotain vielä vanhemmiltaan. Parasta tässä on se, että kun puhutaan yläasteella tapahtuvasta opetuksesta on vanhempien näkökulmaa mukaan tuotu haastattelemalla 7-vuotiaan (kyllä, seitsemän) äitiä. ”Kyllä se vähän hassulle kuulostaa, en itse kyllä olisi tämmöiseen suostuvainen oman pojan kohdalla. Ehkä voisin ymmärtää sen ammattikoulu- ja lukioikäisten lasten kohdalla mutta en missään nimessä yläasteikäisten vielä, 7-vuotiaan pojan äiti Hanna Huuskonen Kuopiosta arvioi.” Miten ihmeessä on relevanttia haastatella äitiä, jonka lapsi on vasta mennyt kouluun, kun käsitellään aihetta joka tulee mukaan opetukseen vasta muutamia vuosia myöhemmin?

Joskus aikoinaan kun täytin 15, tuli postissa C4-kirjekuori, jossa oli kaikenlaisia esitteitä ja kondomi. Tarkoitus oli kaikessa hiljaisuudessa valistaa nuorta. En muista että yhdessäkään esitteessä olisi puhuttu seksuaalisuuden monimuotoisuudesta ja ajattelinpahan jo silloin, että vähän tuli myöhässä koko kirje, vaikka oma seksielämä ei ollutkaan vielä alkanut. Koulussa ei tietenkään kukaan puhunut mitään kyseisestä kirjeestä ja oppitunnit ihmisen biologiaan lisääntymisen ja seksuaalisuuden suhteen olivat niin vähäisiä, että melkein väittäisin ettei niitä tunteja ollutkaan. Ei niistä ainakaan tullut viisaammaksi ja kuitenkin olin itseäni etsivä, ahdistunut orastava homo, joka uskoi olevansa maailman ainoa pojista kiinnostunut poika. Niinpä suljin asian mielestäni ja ahdistuin vuosien myötä vielä lisää.

Minun ja varmasti monien muidenkin lukijoiden onneksi uutisen kommentoijissa on myös järkeviä ihmisiä, joten koko aikaa ei tarvitse kiemurrella tuskissaan ja itkeä verta. Mutta mielessä heräsi ajatus siitä, että jos asiat ovat vanhemmille ja opettajille niin vaikeita, niin käyttäisivät hyödykseen alan erikoisosaajia. Seksivalistus on myöhäistä aloittaa siinä vaiheessa, kun omasta teinistä saa selville, että hänellä tyttö- tai poikaystävä. Srksistä ja seksuaalisuudesta on viisaampaa puhua avoimesti, jottei pääse syntymään kielletyn hedelmän houkutusta, sillä vanhemmathan kieltävät lasten ja nuorten mielestä kaiken kivan, jonka haluavat pitää vain itsellään ja siten pilaavat maailman ja elämän.

Fundamentalistivanhemmat dogmeineen esiintyvät sekä Salmen kolumnissa että Ylen uutisessa. Kummassakin silmille hyökkää, että lapsuutta ja nuoruutta pyritään hallitsemaan kaikin keinoin kaikilla elämän osa-alueilla ilman, että mietitään asioita realistisesti faktojen pohjalta. Hyvät vanhemmat antavat rajoja, rakkautta, opettavat kunnioittamaan ja hyväksymään erilaisuutta muissa ihmisissä sekä itsessään, opettavat elämän tosiasioita ajoissa ja antavat lasten pumpuliin kietomisen sijasta saada muutamia haavoja. En voi antaa yleispäteviä ohjeita, koska en ole asiantuntija enkä pienen tai isomman lapsen vanhempi, mutta uutena kummisetänä olen monin tavoin erään pienen lapsen kasvussa ja kasvatuksessa mukana ja tiedän tarkalleen sen, millainen kummi en halua olla – sellainen kuin omani. Useimmiten hyvä ohje vanhemmille on se, että ajatelkaa millaiset vanhemmat olisitte itse tarvinneet.